Tiistaina aamupäivästä joulu alkoi pakottamaan takaraivossa ja muistin viime sunnuntain kävelyretken miehen kanssa, kun löysin käpyjä kaadetusta kuusesta. Jemmasin ne sinne talteen ja niitäpä nyt lähin hakemaan tarkotuksena askarrella jotakin joulujuttuja.
No eihän niitä ollu ku viis jälellä ja niistäkin melkein jouduin oravan kans tappelemaan. Jätin ne suosiolla sille.
Lähin etsimään omat muualta ja kuusikosta löysinkin puoli kassillista, sitten aattelin samantien ehtiä sammalta. Kävelin kaameata rytteikköä eteenpäin eikä sammalta missään. Käpypussi painoi ja janotti. Missähän asti oikeen ees olin. Meinasin lähteä takaisinpäin, kun puolukoita rupes löytymään joka puolelta. Söin niitä ensin, että tuli ulos jo korvistakin. Eihän niitä sinne ois voinu jättää eikä ollu mukana, ku se käpypussi.Mutta niistä en luopuisi.
No muka viisana tungin hupparin molemmat taskut täyteen. Varovasti kävelisin kottiin, todellakin semmosta kaatuneitten puiden rytteikköä ja kivikkoa. Sitten näin järven siintävän kauempana ja aattelin poiketa, josko lintuja näkyisi, kun oli kamerakin mukana ja janottikin.
Puolukat unohtui samantien. Hyppelin, istuskelin ja makoilin kivillä ja nautin, kun aurinko lämmitti ihanasti.
Innostuin kuvaamaan ihanaa ruskaa. Ja keräämään housujen taskut täyteen värikkäitä lehtiä.
Sitten tuli kylmä ja oli pakko lähteä menemään. Mutta kas, astuin seipään päälle. No sehän oli otettava mukaan. Ja harmaata lautaa kans käveli vastaan. Ja sammalta, ihanaa vihreää sammalta, sammaleisia oksia ynnämuuta ihanata. Käpypussiin tungin niin paljon, kun sopi ja enemmänkin. Seiväs olalle, harmaat laudat kainaloon ja menoks. Jollakin välikädellä napsin kuvia. Ja keräilin kaikenlaista oksankarahkata ja naavaa ja jäkälää. Olin niin haltioissani, että huusin ääneen.
Häiriinnyin sitten inhottavista polttiaisista vai mitälie olivat. Menivät hiuksiin ja päänahkaan ja korviin ja ja ja...herranen aika TAJUSIN...HIRVIKÄRPÄSIÄ!!!!
Sillon lähti, ku taivahalla loisti tähti. Ee hantä persettä tavottanut. Pinkasin semmoseen vauhtiin, ettei kilometrimittarikaan ois ehtiny laskea askelia. Seiväs ojossa ja käpysammalnaavajäkäläpussi purjeena takaviistossa laukkasin kuin ritari yli vuorien huutaen kauhusta takana häälyvästä lohikäärmeestä.
Ei haitannu kivet, ei kannot eikä kaadetut puut. Päässä oli vaan ajatus päästä äkkiä tielle. Pääsinhän sinne ja huohotin, kuin vanha kaakki. Istahin kannolle ja työnsin molemmat kädet hupparin taskuun voimalla...PhuuuuhHH!
Ei, helevetti ne puolukat, mitä niistä nyt oli jälellä, mutta nekin muussina. Nuoleskelin siinä sitten rystysiä.
Sitten lähin talsimaan kantamuksieni kanssa, kunnes jonkin matkan päässä tajusin, että minähän tulin pyörällä. Perhana! Sehän jäi sinne hiekkatien alkuun, ite kun olin juossut suorinta tietä ja tullut reilusti sen eelle. Pyörää hakiessa tajusin toisenkin asian, ihan suora polkukin olis ollut sinne mistä lähin. Ei ois tarvinnu umpimehtää juosta!
Pyörän korissa olikin jo aarteita ennestään?? Mutta olihan ne muutkin saatava sopimaan. Pari pitkää harmaata lautaa sai jäähä oottamaan toista reissua. Joku rajotus se on pyörässäkin :D
Ylileveä kuljetus!
Matkalla joku ohikulkija huus, että koko metänkö otit mukkaas? Varmana vaikutti siltä, kuin en ikinä pääsis mehtään ennää!! Tai sitten en ennen ollut moisessa paikassa käynyt!!
Kotona lämmäytin saunan ja pesin ihteni juuriharjalla ja tervasaippualla hirvikärpäsistä!
YiiihhHH!
Että semmonen reissu taas kerran.
Tämä ei suinkaan ollut ainoa tätä lajia, eikä taatusti viimeinen :)
Lupsakkata lauantaita :)